Liitän tähän alkuun ihan ensiksi tekstin, jonka kirjoitin Facebookiin treenin jälkeen. Kävin sunnuntaina kokeilemassa kyylistreeniä ja ammuin samalla 3000 nuolta täyteen. Joku magiikka näissä tuhansien rikkomisessa on oltava.
Eka kyylistreeni neljään viikkoon. Tammikuuhun on mahtunut ennätysmäärä väsymystä ja motivaation puutetta. En tiedä mitä tässä välissä on tapahtunut, mutta ainakaan 6:ssa metrissä kyyliksestä ei ollut tietoakaan. Sain tehtyä kyylistreenin seuraavaa vaihetta 3 helposti, vaikka aiemmin se on tuottanut pahoja impulssiongelmia (kuvassa alla nuolet ammutaan tähtäilyn päätteeksi kontrolloidusti taulun viereen). Sain ankkurin ja vedon tuntumaan paremmalta kuin koskaan. Ankkuri oli vakaa ja ammunta tuntui helpolta. Lavoissa tuntui väsymys jo 80 suorituksen kohdalla, mutta ei haittaa. Uusi ja uuden tyyppinen sormiläppä ei toimi vielä yhtään ja sillä saa huulen irti. Ei haittaa sekään. Lähdetään siitä, että en lopeta vielä.
Ymmyrkäinen fiilis
En oikeastaan hihkunut innosta tai ollut suoranaisen innoissani treenin päätyttyä. Lähinnä koin tyyntä hyväksymisen tunnetta. En ole aiemmin kokenut tällaista fiilistä. Ehkä se oli se, että en odottanut mitään pitkään jatkuneen motivaatiopuutteen vuoksi. Tai ehkä se oli se, että resetoin tekemistäni hieman ja sain sen myötä ankkurin tuntumaan taas hyvältä ja luontevalta. Suoritus tuntui koko ajan vakaalta ja itsevarmalta. Koin, että pystyin ihan rauhassa tehdä asian kerrallaan: veto huolellisesti ankkuriin ja siinä kunnon vakaa pito, jonka jälkeen vasta aloin edes miettimään tähtäystä. Tähtäys tapahtui ilman nykimisiä. Isoin juttu tapahtui kuitenkin vasta sen jälkeen, kun siirsin nuolenkärjen sivuun ja laukaisin kontrolloidusti(!) tyhjään pakkaan. Ei mitään ongelmia. Ajattelin vain, että nyt tässä vielä tuumaillaan hetki ja ei oikeastaan lähdetä puristelemaan mitään sen kovemmin, vaan keskitytään rentouttamaan sormet ja laukaus lähtee sitten hissukseen.
On tää kyllä…jousiammunta on kyllä niin mystinen ja herkkä laji.
Täältä voi lukea, mistä kaikki alkoi.
