Kävin eilisen hyvän treenin innoittamana heti tänään uudestaan Talosaaressa. Ammuin ilman taukoja 1 h 45 min ja tein 101 suoritusta. Tahti on siis maltillinen, mutta taukoja voisi kyllä silti pitää. Tänään meni 2000 suoritusta rikki, kun 27. kyylistreeni päättyi. Vieläkö olen sitä mieltä, että yksi treenikerta vastaa yhtä prosenttia? Olen.
Tässäkö se jännä nyt on?!
Mietin noin kk sitten, että olen jonkun ratkaisun äärellä. En tuolloin tiennyt mitä se olisi, mutta tuntui vahvasti siltä, että löydän pian jotain. Tänään minusta tuntui, että saavutin jotain uutta. Ehkä jopa ensimmäisen ratkaisun avaimen.
Tajusin ekan kerran miltä tiedostamaton laukaus tuntuu, eli sellainen ”se vain lähti”. Ei siis mikään kyylislaukaus, vaan tarkoituksella loppuun saatettu suoritus. Tein vedon siihen asti, että päätän laukaista, jonka jälkeen en odottanut passiivisesti, vaan ihan kuin jokin prosessi olisi aktivoitunut. Veto tuntui jatkuvan kehon laajetessa ja aivan kuin ajan kulumisen tuloksena nuoli olisi vaan lähtenyt sormien rentoutuessa pois alta. Sain syvän otteen tuntumaan tänään paremmalta, eikä siitäkään tähän liittyen haittaa ollut!
Koitin miettiä miksi tuo tuntui niin erityisen hienolta. Tuntui kuin se ainainen ”kiireen tunne” olisi kadonnut, kun minun itseni ei tarvinnut päättää milloin laukaista. Pystyin vain luottamaan siihen, että kun olen päättänyt laukaista, toinen prosessi käynnistyy. En siis puoliaktiivisestikaan ala nykimään nuolta tai tekemään sormien rentouttamista. Nuoli lähtee, kun se on siihen valmis. Aivan fantastinen fiilis. Jos saan tämän toistettua koko ajan useammin, en usko, että menee kauaa, että pääsen etenemään seuraavaan vaiheeseen ohjelmassa.
Täältä voi lukea mistä kaikki alkoi.
[Kuva Eva Jälkö]
