Tein viime viikolla kolme kyylistreeniä mummolan autotallissa. Ensimmäisenä päivänä en korottanut pakkaa ollenkaan, joten kaikki toistot meni oikeastaan kallistaen alaspäin. Ei huonoa treeniä sekään välillä. Toisena ja kolmantena kertana laitoin laatikon alle, jolloin pystyin ampumaan myös vaakasuoraan. Treenitilastot: 27.11. 1 h 57 n + 28.11. 50 min 52 n + 1.12. 1 h 57 n = 2 h 50 min 166 n.
Perustekemistä ja videointia
Treenasin vain vaihetta 1, kuten olin aiemmin päättänyt. Välillä saatoin testata nuolenkärjen liikuttamista ja pysähtymistä hetkeksi ennen laukaisua. Vähän samaa teemaa kuin vaiheessa 3, mutta ilman taulua. Onnistui ihan kivasti, mutten silti jatkanut, koska keskityin vaiheen 1 suorittamiseen.
Koitin joka treenissä keskittyä tarpeeksi pitkään pitoon (min 3 s) ja siihen, että nuoli ei lähde sillä sekunnilla, kun päätän laukaista nuolen. Saisinpa siis suorituksesta rennon, en pakotetun. Jokainen etukäteen päätetty laukaisu lähtee vain, jos kaikki tuntuu hyvältä. Nuoli ei lähde vain siksi, että ”sen kuuluu” nyt lähteä tässä suorituksessa. Tämä on vaikeampaa kuin miltä se kuulostaa. Varmaan moni vaistoampuja voi samaistua purkamisen vaikeuteen ilman kyylistäkin…
Videoin tekemistäni, jotta näin objektiivisesti kuinka pitkä pito minulla on ja miten laukaus tapahtuu, kun ote muuttui syvemmäksi. Huomasin, että videointi vaikuttaa suoritukseen. Välillä tunsin, ettei laukaus ollut paras mahdollinen ja tutkin myöhemmin asiaa hidastetulta videolta.
Positiivista oli, kun appiukko tuli hetkeksi seuraamaan ammuntaani ja pyysi ampumaan tiettyyn pisteeseen ja osuin siihen. Tuo osuminen ei ollut se hieno juttu, vaan keskittymisen parantuminen. Sain tehtyä suorituksen paremmin kuin joskus aiemmin. En ehkä ihan yhtä rauhassa kuin yksin, mutta tarpeeksi hyvin huomatakseni, että on edistytty.
Kolmannella treenikerralla sain ehkä eka kertaa kiinni siitä, miltä työnnön pitäisi (ehkä) tuntua ja jopa näkyä. Hahmotin sen ranteen asennon avulla. Kun ranne oli tavallaan hieman eri kulmassa, tuntui kuin sahalihas olisi aktivoitunut erilailla. Samalla pokakäden ote rentoutui lisää. En ole varma oliko tuo vain ko. kerran pohdinta, vai saanko saman toistettua myöhemmin. En kuitenkaan koe, että se mikään erityinen ahaa-elämys oli, mutta jännä havainto silti. Työntö tekniikan osana tuntuu itselleni vähän vieraalta.
Muistin Sepon neuvot heti vedon alusta asti lähtevästä lapavedosta, kun sain pientä negatiivista tuntumaa vetokäden etuolkapäähän. Kiinnitin siihen taas huomiota. Ei tuo vielä selkärangasta tule, vaan sitä pitää ihan tiedostaa toisinaan.
Täältä voi lukea mistä kaikki alkoi.
