Mietin jo jonkin aikaa, laitanko eilisestä treenistä vain kissakuvan tänne blogiin. Sellainen söpö ja vaaraton. Hämmentyneen näköinen elämästä mitään tietämätön pallopää. Olisi kuvannut omaa fiilistäni ihan hyvin. Ammuin ehkä 1,5 h. En edes muistanut seurata aikaa. Suorituksia tuli tehtyä 62, joista 30 kevyemmällä jousella ja loput kisajousella.
Kaksi keskittymisen aihetta on liikaa
Vaikka aiemmin olenkin pohtinut, että on ihan ok keskittyä hetken aikaa myös tekniikkamuutokseen kyylistreenin ohella, alan epäilemään tätä. Joo, muutokselle pitää antaa aikaa, mutta tuntuu, että saan vain paikat kipeäksi ja kaikki toivottu ja odotettu muutos ei kuitenkaan tapahdu. Jänne osuu edelleen satunnaisesti alahuuleen. Kuitenkin tärkein asia, mitä hieman avoimemmalle asennolla lähdin hakemaan ja sain aikaiseksi, oli valuvan perän löytyminen. Tähän voin kiinnittää nyt paremmin huomiota, mikä on hienoa.
Lasken päätä, osuu nenään. Nostan päätä, osuu alahuuleen. Vaikuttaa siltä, että pään asento vaikuttaa siihen, että jänne osuu huuleen, mutta ei niin kuin olin olettanut. Sivuttaissuunnalla ei tunnu olevan merkittävää vaikutusta! Tähän on oltava syynä laukaisuvirhe tai aivan millintarkka asetteluero ankkurissa. Tiedän jo melkeinpä etukäteen osuuko naamaan vai ei. Samaan hengenvetoon todettakoon, että tällä ja viime kerralla olen saanut vetokäden peukalon kipeäksi. Olen jostain syystä alkanut painamaan aggressiivisesti sitä alas, aivan kuin pois ankkuroinnin tieltä. Miksi ihmeessä?
Alan miettimään vahvasti paluuta neutraaliin ammunta-asentoon. Ei ole tarkoituksenmukaista jatkaa hankalalta tuntuvaa muutosta, jos siitä ei tunnu saavan hyötyä tai jos sitä vain epäilee. Varsinkin, kun se nyt selvästi on kyylistreenin tiellä. Sain jo yhden merkittävän huomion avoimemmassa asennossa, kun aktivoin corea enemmän.
Oli siinä päivässä toki hyvääkin
Ammun kyylistreenejä #30 (66”) Falco Trophy Vintage -pitkäjousella. Juuri sopivan kevyt kaikin puolin. Jousi ei paina kovinkaan montaa sataa grammaa. Otin tänään kokeiluun kisajouseni, n. 1,3 kg painavan #36 (68”) Timberpoint Odyssey -pitkäjousen. Lähtökohtaisesti oletin, että nyt lähtee. Siis sillä huonolla tavalla. Lapasesta.
Ei lähtenyt yhtään. Ei tuntunut ahdistusta eikä kiirettä. Ei ainakaan yhtään enempää kuin kevyellä jousella. On tuo Timberpoint myös vaan mahtavan pehmeä jousi vetää. Koska ammun edelleen eri asennolla, hieman avoimella, väsyn melko pian. En saa hartioita varmaan ihan linjaan tai teen vedon jotenkin epäergonomisesti. En halua rikkoa itseäni enempää ja päätän lopettaa treenin 62:een nuoleen. Onneksi viikonloppuna pääsee haistelemaan konkareita maastoleirille. Ehkä saan varmuuden siihen, mitä jo epäilen.
Täältä voi lukea mistä kaikki alkoi.
